Viikot vierii hirmusella vauhdilla. Eihän niistä saa mitään otetta. Kohtahan on jo kuukaus menny kesää ja tuntuu, että en oo saanu mitään hienoa, merkittävää tai suurta aikaseks. Töitä oon puurtanu muidenki puolesta ja kavereita nähny päivittäin. Mutta eiks joka kesäs pitäis olla joku tosi iso juttu? Oikeestaan juttuja.Semmosia mitä muistella sitten ku naama muistuttaa lähinnä myrskyisää merta kaikkine ryppyineen ja juovineen. Ja silmät ovat niin utuisen omaiset, että lapsukaiset uskovat usvan niihi laskeutuneen. Täytyy joka kesässä olla jotain sellasta mikä saa myöhemmin auringon paisteen myrskyn sekaan. Jotain tosi erikoista, niin että pilke loistaa silmäkulmassa ja huulet menevät viekkaaseen hymyyn vielä kun niitä juttuja miettii kymmenien vuosien jälkeen.

Vai muistaakohan silloin juuri ne arjen pikkujutut. Semmoiset pienet piristeet, joita sattuu viikottain. Tai muistankohan joitain hupsuja hetkiä kavereitten kanssa? Esim. tämän juhannuksen, kun Roosan kanssa oltiin Ruissalon rannalla kuuntelemassa humppaa ja syömässä kanasalaattia? Pitääköhän sittenkään kokea mitään tajunnan räjäyttävää saadakseen pilkahduksen aurinkoa muistoihinsa?