Voi ei. Tätä mä pelkäsin ja toivoin samaan aikaan. Kieltäminen ei sammuttanu sitä. Ei millään. Lähinnä päin vastoin. Tuun hulluksi, koska tää tunne on hirveen vangitseva. En tarkoita et aattelen tilannetta 24/7 vaan se vain on vahvasti läsnä. Ei voi heittää mitään et vain. Ei se oo vain. Se on, on ja on ilman vain:ia. Niinhän se menee, että tämmöstä  ei voi hallita. Ei sitä voi pistää aisoihin, se pistää sut. Ei auta mikään.

 

Viikot vierii hirmusella vauhdilla. Eihän niistä saa mitään otetta. Kohtahan on jo kuukaus menny kesää ja tuntuu, että en oo saanu mitään hienoa, merkittävää tai suurta aikaseks. Töitä oon puurtanu muidenki puolesta ja kavereita nähny päivittäin. Mutta eiks joka kesäs pitäis olla joku tosi iso juttu? Oikeestaan juttuja.Semmosia mitä muistella sitten ku naama muistuttaa lähinnä myrskyisää merta kaikkine ryppyineen ja juovineen. Ja silmät ovat niin utuisen omaiset, että lapsukaiset uskovat usvan niihi laskeutuneen. Täytyy joka kesässä olla jotain sellasta mikä saa myöhemmin auringon paisteen myrskyn sekaan. Jotain tosi erikoista, niin että pilke loistaa silmäkulmassa ja huulet menevät viekkaaseen hymyyn vielä kun niitä juttuja miettii kymmenien vuosien jälkeen.

Vai muistaakohan silloin juuri ne arjen pikkujutut. Semmoiset pienet piristeet, joita sattuu viikottain. Tai muistankohan joitain hupsuja hetkiä kavereitten kanssa? Esim. tämän juhannuksen, kun Roosan kanssa oltiin Ruissalon rannalla kuuntelemassa humppaa ja syömässä kanasalaattia? Pitääköhän sittenkään kokea mitään tajunnan räjäyttävää saadakseen pilkahduksen aurinkoa muistoihinsa?

 

 

Voin osoittaa kaikki kirjotukset pelkästään Roosalle, ainoalle lukijalleni. En sitte tiiä kuinka fiksuu tänne tilittämine loppujen lopuks on, koska Roosa rakas me puhutaan näistä asioista muutenkin. Mutta kai kertaus sitten on oikeesti opintojen äiti ja jauhan tänne taas jotain josta kuitenkin selitän seuraavan kerran ku nähään.

Eli kauan puhuttu ja kaivattu kesämies-aihe on virallisesti ajautunut pusikkoon. Ja syvälle sinne. Kesähän on jo täällä. Mutta onha se ihan jees, miehethä on jo tässä iässä possun poikasii ja ootas vaan parin vuoden päästä ne on kaljamahoine päivineen olkkarissa porsastelemassa.Ja tekee lapsista samanlaisia.  Sikalan emäntäähän musta ei koskaan tule. Mä en pärjänny edes kokonaist päivää 4h- kerhossa aikoinaan serkun kanssa. Ne katto mua vaan silmii pyöritellen ja aatellen, et toivoton tapaus.Sellasta emäntää musta ei tuu koskaan, vaiks muuten elukoista tykkäänki - oikeesti!

Huom! Jos näätte mut silmät kiiluen,epäilyttävät metkut mielessä ja visaa vinguttaen jossakin,PYSÄYTTÄKÄÄ! Olen virallisesti myös ostolakossa (käsite on aika häilyvä, mutta pysäyttäkää mut joka tapauksessa) Tilini tulee vasta ensi kuussa ja siihen asti on pysyttävä pöksyissä, ainaki omissa. Ja kun kesämiestä ei kuulu eikä näy, täytyy mun tyytyykin omiin. Huoh.

 

 

Jutusteltiin eilen äikän tunnilla kamujen kanssa ulkonäköjuttuja kun ei ollu muutakaan tekemistä.Tietysti tuli ilmi nää perus jutut: pitäisi olla laihempi, pidempi tai sitten lyhyempi, kengän tai käden ( xD) koko pienempi... Lista tuntui loputtomalta vaikka nyt en mitään muistakaan. Ketään ei ollut itseensä tyytyväinen.Mutta onko kukaan? Voiko kukaan sanoa, että on tyytyväinen itseensä juuri sellaisenaan? Jos on niin haluisin olla päivän hänen housuissaan. Tosin nykyään sellaisia ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä itseensä pidetään tinkimättä leuhkoina tai muuten vaan idiootteina. Kateus tuntuu ulottuvan tähänkin kysymykseen. Sehän on se tuuppautuja, vieras, joka tulee kutsumatta.

Juttelin yksi päivä mummini kanssa, jonka luulin olevan täysin tyytyväinen itseensä. Ehei, kuulemma laihdutuskuuri taas päällä, öö 127980 kertako tämä on? Eikö vanhempanakaan osaa hellittää? Eikö silloin pitäisi, kaikkien kokemiensa ongelmavyyhtien jälkeen, tietää että maailmassa on niin paljon muutakin murehtimista?

Ajaako miellyttämisen tarve meitä tällaiseen vai onko meillä oikeasti näin kova tarve sulautua muihin? Miksi me emme ole koskaan tyytyväisiä?

 

Ompas tää vip-paikka ku sai melkee kolkyt kertaa hakea :o (ei sais valittaa ettei ne heitä mua taas ulos, mut en malttanu jättää kiusausta) Toivottavasti tää nyt sitten toimii oikein.

Kauhee tarve heti jo alkaa vuodattaa, joten tuumasta toimeen.

 Usein kamujen kanssa ihmetellään miten mulle aina sattuu ja tapahtuu. Ja useimmiten niitä noloimpia juttuja. Yleensä nauran itekki vedet silmissä, mut joskus vaan jään miettimään et miten mä oikein onnistun. Tuntuu kuin olisin nolojen tilanteiden jonkinlainen magneetti. Ne jahtaa mua päivästä toiseen silmät kiiluen ja mä en voi kuin seurata vierestä kun sähellykset alkaa.Useimmiten.  Ja tietenkään mä en oo ikinä syypää mihinkään accidentteihin, en tietenkään. Luuleeko joku keltanokka, että näille nolouksille pystyisi pistämään hanttiin?

Otetaampa esimerkkejä ni pysytään kärryillä. Eilen vietin päivän Venlan kanssa ja kotiin tultuani huomasin, että mulla on paita väärin päin.Kuulemma Venlakaan ei moista huomannut, onneksi. Raukka olis panikoinu, et oonko nyt saavuttanut sen lopullisen kuuluisan maaliviivan. Sen viivan jonka jälkeen mua odottais hoitola. No empähän jääny kiinni paikan päältä ja saimpahan päivän naurut kun peilin eteen uskaltauduin paita nurinkurin. Toivottavasti joku muuki sai makoisat naurut kun hiihtelin pitkin keskustaa kenkiä ettien. Muuten, mä löysin aivan mahdit vanssit, joiden suunnittelijasta luin joskus lehdestä. Nyt ne on mun <3 Toinen esimerkki vois olla sellanen mikä sattui jo viime vuonna, tarkotan sitä  kuuluisaa haarukka&tuntemattoman perse (hyvä sellainen)- välikohtausta, jonka jälkeen mua vuorostaan puristettiin. Jos luet tätä, otahan yhteyttä! Sitten jäin kerran kiinni yhden kohteen ihalusta nolosti ja äitiki oli todistamassa. Mä luulen, että kaverit nauraa sitä vieläkin. Hyvä niin, sillä se oli varmasti yks hauskimmista ja noloimmista jutuista mitä mulle on käynyt. Onneksi olin auton suojassa ja mies ei kaatunu siihen jalkakäytävän kynnykseen. Huh.

Ps. Eilen torilla taas yks "onnettomuus" :'''DD( 25.päivä) Mulle kerääntyy hauskoja tarinoita sitte lapsenlapsille, tietysti pienellä sensuurilla.

Päivän miksi-kysymys: Miksi mulle aina tapahtuu?